Saavuin toista kertaa elämässäni Zimbabween tammikuussa 2011. Silloin tarkoituksena oli siirtää ajatukset hetkeksi muualle tuloksettomista lapsettomuushoidoista. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä 2 kk vapaaehtoistyötä ja sen jälkeen matkustella 2 kuukautta ympäri maapalloa. Vaan mitä kävikään? Suomeen palattuani selvisi, että avioliittoni oli ottanut poissaollessani täysin eri suunnan ja päättyi. Sydämeni oli kuitenkin jäänyt jo Zimbabween, joten suunnitelmissani oli joka tapauksessa palata maahan, vaikka päätöstä tehdessäni en vielä tiennyt avioliittoni tilasta mitään. Vietin Suomessa vajaat 2 kk laskien päiviä lentoihin ja "kotiin" pääsyyn. Nyt olen ollut täällä 2 vuotta, asun pienessä majassa tulevan aviomieheni kanssa jakaen kylpyhuoneen, vesihanan ja pyykkinarut 10 muun perheen kanssa. Sähkökatkot, veden kantaminen ja käsin pyykkäys ovat nykyään arkipäivääni, mukavia poikkeuksia arkeen tuovat uuden perheen luona kyläileminen ja miehen jalkapallopelit. Olen sopeutunut maahan ja kulttuuriin hyvin. Tunnun olevan hieman erilainen valkoinen siinä, että kaikki ystäväni ovat mustia. Minulla ei ole autoa, eikä juuri rahaakaan, mutta elämäni on täynnä ystävällisiä ihmisiä. Minulla on tapana tervehtiä myös tuntemattomia ihmisiä, shonaksi tottakai. Shonaa olen oppinut pikkuhiljaa ja sitä myös haluan oppia, tässäkin olen valkoinen poikkeus. Kulttuurin opiskelu on kiehtovaa ja opin samalla myös omasta kulttuuristani vertaillessamme Suomen ja Zimbabwen kulttuureita. Olen aina ollut hyvä lukemaan myös sanatonta viestintää ja osaan pitää silmäni auki, tämä on auttanut monessa uudessa tilanteessa. Tässä blogissa aion kertoa pienistä arkisista hetkistä, uusista oivalluksista, kulttuurieroista sekä tilanteista, joihin mustavalkoisena pariskuntana välillä törmäämme. Arkemme painottuu toistaiseksi Zimbabween, mutta käymme paraikaa taistelua viranomaisten kanssa päästäksemme elämään myös Suomessa. Maailma ei ole kaikille yhtä avoin.